Elämänhallinta, Itsemyötätunto, Mielenterveys

Valtakunnassa kaikki hyvin?

awareness-4246466_960_720
Kuva: Pixabay

“Järki sammuu, muuri murtuu
Katto sortuu, mieli turtuu
Usko horjuu, kirkko palaa
Käännän selkäni enkä koskaan enää palaa”

Mokoma: Valtakunnassa kaikki hyvin

Jaksaa jaksaa – kunnes ei enää jaksakaan.

Mediassa on viime aikoina ollut esillä huolestuneisuus erityisesti mielenterveyssyistä myönnetyt työkyvyttömyyseläkkeet, työssä jaksaminen, työn imu ja burnoutit. Mielekäs työ ja hyvä draivi auttavat jaksamaan, mutta silti kuka vain voi uupua. Olen kertonut jossakin parin vuoden takaisessa postauksessani oman tarinani siitä, kuinka itse uuvuin ja masennuin, ja se toimi pysäyttäjänä. Pitkä sairausloma antoi aikaa miettiä sitä, mitä todella haluan. Päädyin downshiftaamaan ja pyrkimään kohti todellisia unelmia kohti, mutta nyt työelämän ja opintojen yhdistämisen myötä olen alkanut jälleen pelätä uupumista. Entä jollen jaksakaan? Entä jos minusta ei tulekaan menestystarinaa siitä, kuinka ura lähtee nousukiitoon uupumisen jäljiltä? Entä jos en koskaan edes toivu, jos uupumus iskee uudelleen?

Mokoma on minulle monellakin tavalla merkityksellinen bändi. Erityisesti kaksi viimeisintä levyä, Elävien kirjoihin ja Hengen pitimet ovat olleet tärkeitä matkallani kohti toipumista. Uupumus jättää jälkensä, ja jokainen käsittelee sen eri tavoin. Yhteistä tässä matkassa on monelle se, että jossain vaiheessa herätään tunteeseen, että sänky vetää puoleensa magneetin tavoin, mikään ei kiinnosta, muisti pätkii, mieliala on jatkuvasti ärtynyt ja luotto omaan osaamiseen valuu alas viemäristä. Jossain vaiheessa on pakko hakea apua ja lähteä lääkäriin. Pitkälle sairauslomalle jääminen mielenterveyssyistä voi olla kova pala: enkö ollutkaan tarpeeksi hyvä työssäni? Mitä tein väärin? Mitä muut ajattelevat minusta? Miten minuun suhtaudutaan sen jälkeen kun palaan takaisin töihin?

Pysähtyminen, vauhdin hidastaminen ja oman rajallisuutensa tunnustaminen voivat kirpaista syvältä. Toipumisen päästessä alkuun on hyvä tarkastella omia prioriteettejaan ja intohimojaan. Olen kuullut useista ihmisistä, joille uupumus on tarjonnut paikan aloittaa jotain uutta ja toiminut lähtölaukauksena mielettömään menestykseen. Ihailen näitä ihmisiä, sillä he ovat kääntäneet elämänsä synkimmän kuilun mielettömäksi voimavaraksi. Toisaalta tällaiset tarinat voivat herättää ahdistuneisuutta ja alemmuudentunteita niissä, joiden toipuminen kestää pidempään tai jotka ovat jopa joutuneet downshiftaamaan tai pahimmassa tapauksessa menettäneet työpaikkansa. “Olenko minä nyt sitten häviäjä, kun tuo toinen on voittaja?”

“Olenko minä nyt sitten häviäjä, kun tuo toinen on voittaja?”

Ajattelen itse siten, ettei tällaisissa tarinoissa ole voittajia tai häviäjiä. Jokainen meistä on oma ainutlaatuinen yksilö, ja sen vuoksi tarinamme ovat erilaisia. Ihan samalla tavoin kuin syöpä on sairaus jossa ei ole voittajia tai häviäjiä, miellän mielenterveyden tällaiseksi osa-alueeksi elämässä. Ei ole voittajia tai häviäjiä, on vain ihminen ja tämän tarina. Olen joutunut itse opettelemaan kantapään kautta olemaan vertailematta itseäni muihin, sillä se ei hyödytä ketään. Masentuneena ja uupuneena se on kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty. Varsinkin matkan alku voi tuntua raskaalta ja mieleen tulee jopa ajatuksia siitä, ettei koskaan tule näkemään valoa tunnelin päässä tai jos näkeekin, se on vastaantuleva juna.

Koinko minä olevani häviäjä, kun en jaksanutkaan ja alensin itseni vapaaehtoisesti jaksaakseni kurotella kohti unelmiani? Aluksi se tuntui siltä varsinkin kun silloinen työpaikkani oli keskisuuri yritys, jossa kaikki tunsivat toisensa jollakin tavalla. Mietin aivan liikaa sitä, mitä kollegat minusta ajattelisivat kun siirrynkin esimiestehtävistä ihan tavalliseksi rivityöntekijäksi. En oikeastaan pysähtynyt ajattelemaan sitä, miltä se minusta tuntui, vaikka päällimmäinen tunteeni oli vain suuri helpotus: aloitin työt, lopetin työt, tein tuttua hommaa rutiinilla enkä kuormittanut näin ollen itseäni liikaa. Jaksoin keskittyä opiskelemaan pääsykokeisiin ja saavutin näin yhden suuren unelmani.

…päällimmäinen tunteeni oli vain suuri helpotus: aloitin työt, lopetin työt, tein tuttua hommaa rutiinilla enkä kuormittanut näin ollen itseäni liikaa. Jaksoin keskittyä opiskelemaan pääsykokeisiin ja saavutin näin yhden suuren unelmani.

Jokaisen uupuneen tarina on erilainen. Vain sillä on merkitystä, kuinka toipumisen jälkeen kokee selviytyneensä, sillä selviytymisen suossa rämpimistähän uupuminen on. Uupumistarinoita on yhtä monta kuin uupuneitakin, eikä näillä tarinoilla pitäisi edes kilpailla tai vertailla sitä, kuka on selviytynyt parhaiten. Oma urani ei lähtenyt nousukiitoon ja vaikka haaveilen tulevassa ammatissa vaikka minkälaisista tehtävistä, tiedostan omat rajani ja preppaan itseäni jo nyt asettamaan itselleni rajoja tulevaa työelämää varten. Se ei ole itsekkyyttä vaan tervettä itsestään huolehtimista. Sitä paitsi jokainen meistä on arvokas ja riittää juuri sellaisena kuin on kaikista kolhuista ja sisäisistä haavoista huolimatta – tai ehkä juuri niidenkin vuoksi? Tärkeintä on opetella olemaan lempeämpi itselleen. Jokainen uupumuksen ja masennuksen syövereistä selvinnyt on menestystarina sinänsä, sillä uupumuksen myötä voi oppia elämästä ja itsestään jotakin tärkeää, ja ennen kaikkea alkaa pitää itsestään parempaa huolta.

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google photo

You are commenting using your Google account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s