Itsemyötätunto, Köökkifilosofiaa, Mielenterveys

Verenperintönä nöyristely

Edellisessä tekstissä pohdin omien mielensisäisten perkeleiden kesyttämistä. Kaikilla meillä on varmasti sellaisia pieniä ystäväni viisaita sanoja lainatakseni “Molla-Maijoja”, jotka pyrkivät torppaamaan jokaisen onnistumisen vähättelevällä äänensävyllä. Tämän postauksen myötä jäin pohdiskelemaan nöyryyden ja nöyristelyn eroa. Nöyryys kuuluu taitoihin, joka on hyvä olla olemassa. Se ei tarkoita “maan matonen” -asennetta vaan sitä, että tietää realistisesti omat kykynsä ja kehittymishaasteensa.  Nöyristelyssä näen paljon oman sisäisen Molla-Maijan kuuntelua ja paljolti myös sitä asennetta, johon oma äitini minua opetti. Näin viisi vuotta äidin kuoleman jälkeen pohdinkin paljon sitä, mihin kaikkeen äidillä olisi ollut potentiaalia ja mitä kaikkea hän olisi voinut osata. Pohdin myös oman itsetunnon kehittymistä tässä valossa, sillä jostain me käyttäytymismallimme opimme.

Äiti oli minulle hurjan rakas, ja ikävöin häntä edelleen joinain päivinä hurjasti. Hän oli empaattinen, maanläheinen eikä tehnyt koskaan suurta numeroa itsestään. Hänen tekemänsä karjalanpaisti sai kuolan valumaan suupielistä, ja hänen syliinsä pääsi aina itkemään kun tuntui, että elämä potki päähän. Hänet oli varustettu palvelijan sydämellä, sillä hän laittoi aina muiden tarpeet omiensa edelle. Hän oli se, joka teki käskemättä isälle eväät valmiiksi seuraavaa työpäivää varten. Hän oli se, joka keitti aamupuurot valmiiksi joka aamu ja muistutti vitamiinien otosta. Hän valvoi silloin kun sairastin ja kantoi huolta ainoasta lapsestaan, ja hän huolehti ihan viimeisinä hetkinäänkin pärjäämisestämme. Voin valehtelematta sanoa, että minulla oli ihana äiti, mutta minua harmittaa se, että hänessä oli silti paljon katkeruutta asioista, joita hän ei koskaan saavuttanut tai voinut tehdä.

Äiti oli minulle hurjan rakas, ja ikävöin häntä edelleen joinain päivinä hurjasti. Hän oli empaattinen, maanläheinen eikä tehnyt koskaan suurta numeroa itsestään. Hänen tekemänsä karjalanpaisti sai kuolan valumaan suupielistä, ja hänen syliinsä pääsi aina itkemään kun tuntui, että elämä potki päähän.

Tiedostan perineeni äidiltä rutkasti asennetta elämään ja omaan osaamiseen. Emme koskaan kasva ja kehity tyhjiössä, joten totta kai omaksumme lähiympäristömme käyttäytymismalleja jos ne korostuvat kovin voimakkaina kasvatuksessa. Äiti syntyi 1940-luvulla ja oli oman aikansa kasvatti. Sodanjälkeinen Suomi oli täysin erilainen kuin nyky-yhteiskuntamme, jossa jokaisesta voi omien kykyjen ja potentiaaliensa rajoissa tulla mitä vain haluavat. Sen sijaan sodan jälkeinen yhteiskunta ei asettanut kaikkia samalle viivalle. Vaikka rahkeita olisi ollut mihin vain, taloudellinen tilanne ei välttämättä antanut periksi kustantaa jokaiselle lapselle koulutusta. Äiti huokailikin monesti: “Jos en olisi kärsinyt anemiasta tai perheemme olisi ollut rikkaampi, minusta olisi voinut tulla vaikka lääkäri”.

Lääkäriväittämän uskon täysin todeksi, sillä äidillä oli huikea kapasiteetti omaksua lääketieteellisiä asioita, ja osittain se ohjasi myös omaa mielenkiintoani terveystieteisiin, lääketieteeseen ja nyttemmin oman erikoisalan suuntausta voimakkaasti terveyssosiaalityöhön. Silti koin monesti, etten voi itsekään saavuttaa mitään, koska vanhempani eivät olleet korkeasti koulutettuja. Mielessäni kaikuivat myös hyvin usein sanat “Ei pidä ylpistyä”. Äidin sukupolvea kasvatettiin negatiivisen palautteen kautta, tai vielä pahempaa, palautetta ei välttämättä saanut koskaan. Ehkä tätä sukupolvea leimasikin juuri ajatus siitä, ettei pidä korostaa omaa osaamistaan, vaan täytyy pitää kynttilä vakan alla?

Ehkä tätä sukupolvea leimasikin juuri ajatus siitä, ettei pidä korostaa omaa osaamistaan, vaan täytyy pitää kynttilä vakan alla?

Äidin viimeisinä elinkuukausina kävimme paljon keskustelua näistä teemoista, ja uskon äidin päässeen sinuiksi oman elämänsä kanssa. Niinä kuukausina puhuimme paljon kaikesta, ja vasta silloin hän uskalsi kertoa kuinka ylpeä oli minusta koko ajan ollut, vaikka elämässäni oli ollut monenlaisia vastoinkäymisiä. Vaikka siis kasvoinkin Molla-Maija kainalossa kuiskimassa, olen vähitellen alkanut päästää irti siitä ja syyttävistä sanoista. Vasta äidin kuoltua olen alkanut uskoa että hän oli ylpeä minusta, ja olen uskaltanut opetella olemaan ylpeä itsestäni ja omista saavutuksistani välillä paremmalla ja välillä huonommalla menestyksellä. Nöyristely, oman osaamisen vähättely ei anna mitään, nöyryys sen sijaan on suositeltavaa ihan jokaiselle.

Koetteko te saaneenne jonkin tietyn elämänasenteen tai ominaisuuden verenperintönä? Onko se ollut enemmän positiivista vai itseä ja omia taitoja lyttäävää? Jos se on ollut lytistävää, kuinka olette opetelleet siitä eroon?

Muistetaan olla nöyriä mutta jätetään se Molla-Maija laatikkoon. ❤

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google photo

You are commenting using your Google account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s