Köökkifilosofiaa, Lukunurkka

Paha, pahempi, pahin?

IMG_0924

Sosiaalityön etiikan luennoilla on käyty tähän mennessä todella mielenkiintoista keskustelua erilaisista eettisistä dilemmoista, ja se onkin tänä keväänä kurssi, johon haluan panostaa ehkä vähän muidenkin kurssien kustannuksella lähinnä arvosanoja ajatellen. Meillä on kurssilla tehtävänä yksi ryhmätyö annettujen aineistojen ja oheislukemiston pohjalta, ja tällä hetkellä lukemani oheislukemiston pohjalta olen alkanut itsekin pohtia pahaa ja sen dilemmoja. En referoi kirjaa, vaan pohdin lähinnä sen herättämiä ajatuksia pahasta ja siitä, kuinka se voi joskus kietoutua yhteen hyvän ja turvallisen kanssa. Koska kyseessä on blogiteksti, en myöskään käytä kummempia lähdeviitteitä – pohdintojen innoittaja näkyy kuvasta.

En ole vielä saanut luettua kirjaa loppuun, mutta toinen luku herätti pohdintoja siitä, kuinka paha voi joskus kietoutua yhteen asiakaskohtaamisissä muun muassa vähättelynä, mitätöintinä ja välinpitämättömyytenä. Tätä analysoitiin sosiaali- ja terveydenhuollon henkilöstön puolelta, ei niinkään asiakkaan puolelta tulevana. Kuinka monesti ihminen onkaan joutunut hakemaan apua erilaisiin elämän ongelmakohtiinsa, ja kuinka monta kertaa on saanut ongelmiinsa vain jääkylmän suihkun niskaan niiltä tahoilta, joiden pitäisi auttaa?

Erityisesti minut sai pohtimaan inhimillistä pahuutta kohta, jossa väkivaltaa kokenut nainen koki, ettei häntä uskota. Kirjan alussa onkin kuvattu inhimillistä pahuutta joskus tahalliseksi ja joskus tahattomaksi, sellaiseksi jossa tarkoitus on ollut hyvä, mutta se on silti näyttäytynyt asiakkaalle tai potilaalle pahuutena. Tässä väkivaltaa kokeneen naisen kertomuksessa oli sydäntäriipaisevaa se, kuinka tämä koki tulleensa syyllistetyksi kokemastaan pahasta: “Mitä sä teit, että se reagoi lyömällä sua?”

Miksi väkivaltaa kohdanneen tarina tunnutaan usein ottavan välinpitämättömästi? Miksi pahaa kokeneesta leivotaan jollei sanallisesti, niin ilmein tai elein syyllistä? Toisaalta tällaisia kokemuksia voi olla niin sanotusti viattomammassakin tapauksessa. Kirjassa otettiin esille esimerkki terminaalivaiheen syöpäpotilaasta, jonka oire painettiin villaisella perussairauden vuoksi. Lopulta, kun oiretta alettiin tutkia, taustalta paljastuikin jokin toinen sairaus, joka helpotti lääkityksellä.

Näitä teemoja on mielenkiintoista pohtia myös tulevan ammattini vuoksi. Millainen sosiaalityöntekijä haluan olla, ja millaiseksi työ tekee minut ajan saatossa? En halua koskaan kyynistyä liikaa niin, että en uskoisi sitä, mitä asiakas minulle kertoo. Toisaalta tietynlaiset stereotypiat ohjaavat käyttäytymistämme ja ajatteluamme. Entä, jos joku asiakas on tehnyt pahaa ja vannoo muuttuneensa? Uskonko silloin muutokseen, kunnes toisin todistetaan?

Kirja on siis mielenkiintoinen. Pahuus ei katoa, vaikka sitä ei tunnistaisi ja tunnustaisi. Kuinka voisin tunnistaa pahuuden myös itsessäni? En todellakaan toimi aina niin, että se saisi aikaan vain hyvää. Minulla voi olla hyvä aikomus, ja silti satutan jotakuta tarkoituksetta. Pahuuden teemat ovat ajankohtaisia erityisesti viimeaikaisten uutisointien pohjalta, ja sen vuoksi haluaisin perehtyä aiheeseen vielä lisää sosiaalityön etiikan kurssin tiimoilta. Ainakin seuraava kirja lukulistalla on “Miksi se ei vain lähde?”.
Parisuhdeväkivaltateema on nimittäin aina ajankohtainen, ja siinä pahuuden teemat ainakin konkretisoituvat.

Ei. Minusta ei tule pahuustutkijaa, mutta kuten jo aiemmin pohdin, sosiaalityöntekijänä on oltava tästä tietoinen – myös omasta pahuudestaan.

 

 

 

 

 

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s