Köökkifilosofiaa, Mielenterveys

Me ollaan muukalaisia kaikki…

…kun oikein silmin katsotaan? (Soveltaen J. Karjalaisen ikivihreää biisiä)

being-an-outsider-always

Jokainen meistä on varmasti kokenut olonsa joskus ulkopuoliseksi tilanteissa, joissa eivät koe oloaan mukavaksi tai luontevaksi. Ulkopuolisuuden tunne on lamauttava silloin, kun haluaisi kuulua joukkoon, muttei tunne oikein sopivansa minnekään. Törmäsin Ylen sivustolla hyvään tekstiin työläisperheen lapsen sijoittumisesta akateemiseen maailmaan, ja tämä oli kokenut olevansa ikään kuin väliinputoaja niin opiskeluissa kuin siviilissäkin. Käsittelin tätä tekstiä jo aiemmassa kirjoituksessani, mutta haluan silti palata nyt tähän, kun opinnot ovat käynnistyneet toden teolla. Olemme puhuneet jo nyt paljon muukalaisuudesta, joka koskee lähinnä huonompiosaisia, jotka ovat syystä tai toisesta joko sosiaalietuuksien varassa tai jopa pudonneet kokonaan sosiaaliturvajärjestelmän ulkopuolelle. Väitän silti, että muukalaisuutta voi kokea, vaikka kaikki olisi näennäisesti hyvin.

Minä olen aina kokenut olevani vähän erilainen, ehkä vääränlainenkin. Kotona ei arvostettu akateemisia arvoja, ja minä taas olen aina ollut akateemisiin taitoihin taipuvainen. En ole koskaan ollut niin sanottu kodinhengetär tai muutenkaan kätevä käsistäni: kotitalousopinnot olivat painajaista ihan teeleipien epäonnistumisesta lähtien, ja käsityön tunnitkin menivät lähinnä ompelukoneen kanssa tapellessa. Kaavojen mittasuhteet eivät koskaan asettuneet paikoilleen… you name it. Lisäksi olen aina tuntenut huonommuutta muihin verrattuna, ja tämäkin juontaa juurensa jo lapsuudesta saakka. Yhdessä aiemmista kirjoituksistani käsittelin uupumusta ja joitakin tekijöitä, jotka siihen johtivat. Nykyään elämä onkin aika lailla tasapainottelua uupumisen ehkäisyn kanssa, ja lisäksi itsemyötätunnon opettelua. Perfektionistille on aika vaikea pala hyväksyä se, ettei aina tarvitse olla paras kaikessa, ei edes joka kerta.

Perfektionistille on aika vaikea pala hyväksyä se, ettei aina tarvitse olla paras kaikessa, ei edes joka kerta.

Sosiaalityön pääsykoekirjassa oli eriteltynä resurssiteorian mukaisia hyvinvoinnin palikoita, ja siihen kuuluivat fyysisen ja taloudellisen hyvinvoinnin edistämisen resurssien lisäksi sosiaaliset ja kulttuuriset resurssit. Erityisesti sosiaaliset resurssit pistivät minut pohtimaan sitä, kun taloudellisesti kaikki on jollei erinomaisesti, niin ainakin suhteellisen hyvin, mutta entä jos sosiaalisissa resursseissa on puutteita? Hyvinvointivaje on tällöin merkittävä, sillä ihminenkin on laumaeläin. Johtuen ulkopuolisuuden tunteistani sekä toki muistakin tekijöistä, sosiaaliset tilanteet aiheuttavat minulle toisaalta ahdistusta, ja toisaalta myös kokemus ystävättömyydestä tuntuu ahdistavalta. Onhan minulla ystäviä, mutta läheisimmät heistä asuvat maantieteellisesti kaukana. Toisinaan koen myös opiskeluporukoissa itseni muukalaiseksi, ja tarkkailen itseäni jatkuvasti. “Olenko liian paljon äänessä luennoilla? Mitä minusta ajatellaan? Sanoinko jotenkin tyhmästi?” ja niin edelleen. Huomaan myös punastuvani kommentin tai kysymyksen esittämisen jälkeen koettuani, etten ole osannut sanoa oikein.

Muukalaisuuden tunne on siis hyvin raskas henkisesti. Ystävystyminen ja uusien sosiaalisten ympyröiden luominen on muutenkin yli kolmekymppisenä haastavampaa kuin vaikkapa lukiossa tai suoraan sieltä korkeakoulumaailmaan tulleena. Kyllähän ystävystyminen on mahdollista tässäkin iässä, siitä on kokemusta edelliseltä työpaikaltakin, mutta miksi se sitten on niin haasteellista? Jokaisella tämän ikäisellä on se oma elämä, parisuhteet, perheet tai muut aktiviteetit, ja lisäksi vielä suhteellisen vakiintunut ystäväpiiri. Ihmisen sosiaalinen ympyrä on loppujen lopuksi aika kapea, ja siihen lähimpien ystävien piiriin ei vain mahdu määräänsä enempää uusia ihmisiä. En ajattelekaan, että siihen sisimpään ympyrään pitäisi mahduttaa paljon uusia ihmisiä, mutta entä jos oma olo on muutenkin jatkuvasti ulkopuolinen, vaikkei siihen olisi edes mitään varsinaista syytä?

Ystävystyminen ja uusien sosiaalisten ympyröiden luominen on muutenkin yli kolmekymppisenä haastavampaa kuin vaikkapa lukiossa tai suoraan sieltä korkeakoulumaailmaan tulleena.

Omista kokemuksista aloin pohtia laajemminkin ulkopuolisuuden, osattomuuden ja syrjäytymisen tematiikkaa. Vaikka fyysistä ja taloudellista hyvinvointia olisi, voiko elämänsä kokea rikkaaksi ilman sosiaalista ulottuvuutta? Kaikki meistä eivät ole tietenkään ulospäin suuntautuneita, mutta uskaltaisin väittää myös introverttien tarvitsevan sosiaalisia suhteita siinä määrin kuin niitä jaksaa. Mikä sitten ajaa osattomaksi tämän kautta myös muilla elämän osa-alueilla? Itse ainakin koen myös hyvin yksinäisen työn ajaneen viimeisten parin vuoden aikana osattomuuden ja ulkopuolisuuden kokemuksiin. Yliopiston aloittaessani taas toisaalta ahdistuin ihmispaljoutta, ja toisaalta pohdin, saanko yhtäkään ystävää tai edes kaveria. Tuleva professioni on sellainen, jossa vaaditaan kykyä tulla erilaisten ihmisten kanssa toimeen, ja muun muassa rauhallisuuteni on yksi vahvuuksistani. Osaan kyllä toimia ihmisten kanssa, mutta ulkopuolisuuden ja epävarmuuden tunteet saavat minut eristäytymään vapaa-ajalla muista.

En väitä olevani asiantuntija osattomuudessa, saati osaavani argumentoida tieteellisesti, mutta yllä olevia kysymyksiä on silti hyvä pohtia. Ensimmäisessä kappaleessa mainitsemani artikkeli myös osui ja upposi: elämä tuntuu olevan tasapainottelua toisaalta siinä suhteessa, annanko tarpeeksi fiksun ja akateemisen vaikutelman itsestäni, ja toisaalta muissa piireissä sen suhteen, etten vain puhuisi liian korkealentoisesti. Välillä tuntuu kuin olisin kahden maan kansalainen, ja näiden roolien välillä pomppinenkin on toisinaan raskasta. Tälläkin hetkellä valmistaudun empiirisen tutkimuksen tenttiin, ja pohdin miksei kaltaisilleni ole olemassa selkokirjoja aiheesta? Toisin sanoen tunnen itseni tyhmäksi.

Tälläkin hetkellä valmistaudun empiirisen tutkimuksen tenttiin, ja pohdin miksei kaltaisilleni ole olemassa selkokirjoja aiheesta?

Onneksi minulla kuitenkin on ystäviä ja oma pieni pörröinen perhe. Omalle koiralle ei ainakaan tarvitse esittää mitään, ja parasta onkin käydä pitkän päivän jälkeen köllöttämään sänkyyn pieni ärrimurri kainalossa. Eilen illallakin makoilin sängyssä pieni tuhisija kainalossa.

Millaisia kokemuksia teillä on muukalaisuudesta tai siitä, että ette sopisi muottiin? Kuinka toimitte näiden tunteiden kanssa? Kuuluvatko nämä tunteet vain ihmisenä kehittymiseen? Ehkäpä ulkopuolisuuden tunteet lievittyvät parhaiten itsensä hyväksymisellä taustoineen kaikkineen, ja ehkäpä mukaan pääsee parhaiten vain menemällä ja olemalla oma itsensä. Mene ja tiedä.

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s