Elämänhallinta, Mielenterveys, Opiskelu

Elävien kirjoissa?

muumimeme.jpg

Netissä, erityisesti ammatillisen sosiaalisen median kentällä, on käyty viime aikoina keskustelua työssä jaksamisesta, uupumisesta, johtajuudesta ja siitä, millaista on, kun esimies uupuu. Minäkin olen ollut siellä, uupumuksen syvässä suossa. Elämäm_koulu on myös opettanut, jos ei selviämään kaikesta kunnialla, niin ainakin sen, että aina jossain vaiheessa sitä itseään lentää tuulettimesta täyslaidallinen naamalle. Toisinaan luen näitä keskusteluja kateellisena: muut ovat suorittaneet minun ikääni mennessä korkeakoulututkinnon tai jopa kaksi, minun ennätykseni on sen sijaan kaksi kesken jäänyttä korkeakoulututkintoa. Olenko luuseri? Ainakin omat tuntemukseni ovat olleet yllä olevan meemin kuvaamaa luokkaa ties kuinka kauan. Miksi? Miksen voi vain ajatella kaiken elämässä tapahtuneen vaikuttaneen oman tulevaisuuden suunnitteluun ja oman polun löytämiseen?

IMG_20180723_072633.jpg

Onneksi minulla on ollut viiden vuoden ajan vakituisia töitä tehtäväksi asti. Olen päässyt myös maistamaan esimiestyötä, joka on ollut toki mielenkiintoista mutta myös haastavaa johtuen opinnoista, jotka ovat jääneet elämäntilannesyistä kesken. Teologinen karahti kiville siksi, etten tahtonut opettajaksi, ja silloinen elämänkumppanini ei tahtonut naisestaan pappia. Sh- ja kätilöopinnot taas jäivät edelliseen työpaikkaan mennessäni viiden vuoden mittaiselle tauolle. Tätä taukoa edelsivät niin kokemani kohtukuolema raskausviikolla 35+2 kuin oman äidin menetys syövälle. Vuosien 2013 ja 2017 välillä tuntui, ettei minusta tule mitään. Itsetuntoni oli poljettu maankuoren alle, ehkäpä maapallon ytimeen? En uskonut minusta voivan tulla enää ikinä mitään, ja lopulta romahdin.

Esimiestyö vaati paljon, ja minä vaadin itseltäni vielä enemmän. Voisi sanoa, että elin elämääni töille enkä niin, että työt olisivat mahdollistaneet elämisen. Osittain työnarkomaniaani vaikutti edellisessä työpaikassa työsuhteen alkuvaiheissa vaillinaisesta perehdytyksestä johtunut moka, joka ei unohtunut, vaikka paiskin töitä jatkuvasti näyttääkseni olevani edes kelvollinen työntekijä, ja osittain elämän raskaat tapahtumat loivat omaa varjoaan jaksamiselle. Olin kuitenkin mennyt tilaan, jossa piiskasin itseäni jaksamaan, selviytymään ja olemaan vahva. Eihän sellainen toimi kauan. Alaiseni huomasivat minun uupuneen, samoin esimieheni. Minä kuitenkin vakuutin pärjääväni.

No, en pärjännyt. Lopullinen romahdus tuli syyskuussa 2017, jonka johdosta päädyin pitkälle sairauslomalle. Vihdoinkin pysähdyin, pakotettuna, mutta pysähdyin kuitenkin. Tajusin eläneeni talla pohjassa suorittaen, enkä ollut miettinyt, mitä MINÄ tahdon. Annoin itselleni luvan levätä. En koskenut töihin, ja pohdin, voisiko minulla olla mahdollisuuksia päästä yliopistoon. Päädyin sosiaalityöhön sen vuoksi, että mielestäni voisin hyödyntää opinnoissa sekä teologisesta, sh-opinnoista että työelämästä käteen jäänyttä kokemusta. Lisäksi tutkinto on yleissivistävä, ja sopivilla sivuainevalinnoilla itsensä voi työllistää käytännössä mihin vain, mikäli tahtoa riittää. Niin, mies vuoren huipulla ei pudonnut sinne.

Tajusin eläneeni talla pohjassa suorittaen, enkä ollut miettinyt, mitä MINÄ tahdon. Annoin itselleni luvan levätä. En koskenut töihin, ja pohdin, voisiko minulla olla mahdollisuuksia päästä yliopistoon.

Pääsykoekirja ilmestyi… ja lyhyestä virsi kaunis: pääsin opiskelemaan. Pian opiskelupaikan saamisen myötä mieleeni iskostunut huijarisyndrooma alkoi kuitenkin oireilla: koskahan ne huomaavat, ettei minusta ole mihinkään enkä oikeastaan edes osaa mitään? Jaksanko opiskella? Entä, jos olenkin liian tyhmä? Nauretaanko minut pihalle yliopistosta heti syyslukukauden alussa? Ja miksi ihmeessä edes ajattelen itsestäni näin?Olen päässyt kahdesti aiemminkin korkeakouluun ja pärjännyt opinnoissa hyvin. Olen kehittynyt työuralla, ja olin jopa ihan kohtuullisen pidetty esimies. Kukaan ei ole täydellinen, kaikissa meissä on kehittymishaasteita. Miksi en siis voisi yhtä hyvin ottaa alkavia opintoja haasteena ja näyttää ennen kaikkea itselleni pystyväni hankkimaan maisterin paperit opiskeluoikeuden puitteissa?

Tätä kirjoittaessani on kulunut tasan 8 vuotta ja 3 päivää siitä, kun sain pienen, kauniin, tummatukkaisen tyttäreni syliini Naistenklinikalla. Ensirääkäisyä ei koskaan kuulunut, vaan pienokainen kulki suoraan kohdusta hautaan. Monet ovat ihmetelleet, miten olen selviytynyt, ja niin teen itsekin. Juuri nyt, yli kahdeksan vuoden jälkeen, tiedän päässeeni rähmältäni edes jotenkin jaloilleni. Tiedän voivani kääntää kaiken kokemani vahvuudeksi tulevaisuudessa saatuani etäisyyttä asioihin. Tiedän sisäisen intohimoni ajavan minua eteenpäin, vaikka joutuisin itkien ja rääkyen kirjoittamaan esseetä, joka tekisi mieli aloittaa sanoilla “Jo muinaiset roomalaiset…” Tiedän, että minusta on, ja että viereltäni löytyy ihmisiä jotka tolkuttavat tätä minulle, kun itse en jaksaisi. Uskon myös sekä edesmenneen äitini että tyttäreni näkevän minut sieltä jostakin ja olevan minusta ylpeitä. Äiti ja rakas pienokaiseni, omistan tämän tekstin teille. Olette poissa, mutta ette koskaan poistu mielestäni. ❤

Postauksen otsikko on otettu Mokoman albumin nimestä “Elävien kirjoihin” (2016, SakaraRecords).

1 thought on “Elävien kirjoissa?”

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s