Bloggaus, Haaste, Mielenterveys, Yleistä

Persona non grata

write-500-words

Joskus kirjoittamisen aloittaminen on hankalaa etenkin, jos on tullut valinneeksi teeman, joka on koskettanut viime aikoina syvältä. Tarkoituksenani oli syventyä kirjoittelemaan ajatuksia yksinäisyydestä ja siitä, millaisia aspekteja siitä löytyy. Yksinäisyyttähän voi olla sekä positiivista että negatiivista. Jotenkin vain tuntuu, että 500 sanan kirjoittaminen ei vain riitä, ja toisaalta oloni on ollut niin perin juurin yksinäinen viime aikoina, että aiheesta bloggaaminen olisi kuin hieroisi tiikeribalsamia intiimialueille. Olotila “perseelle ammuttu karhu” ei myöskään edesauta luovuuden kukoistusta. Olenkin tällä viikolla lähinnä tehnyt töitä. Töiden jälkeen olen joko möllöttänyt pelaten Bubble Shooteria kännykällä, tai vaihtoehtoisesti nukkunut. No, aloitin sentään Jo Nesbon Oslo-trilogian ensimmäisen osan lukemisen. Siinäpä oikeastaan kaikki, mitä olen tällä viikolla saanut aikaan.

Työnikin on vallan yksinäistä. Koska haluan pitää vaitiolovelvollisuuden pyhästi voimassa, en kirjoittele enempää työstäni, mutta sen vain sanon, ettei yksin koneella puurtaminen ole aina kovin hauskaa. Ryytynyt olotila näkyy naamasta, ja oman mausteensa työpäiviin tuovat milloin työkoneen kolmen tunnin mittainen päivitys, ja milloin ohjelmiston temppuilu.

Toissapäivänä työlookini oli vallan hemaiseva. Hengasin pieruverkkareissa koko päivän, ja koska näytön tuijottaminen ottaa silmiin kiitettävästi, jouduin pitkästä aikaa nöyrtymään rillipiruksi. Oikeanpuolimmaisessa kuvassa taas näkyy, kuinka hienot systeemit minulla on työpäivinä, vs. vapaalla. Vapaapäivinä työpöydällä on vain läppäri planneri- ja bujoilukamalla ryyditettynä. Saisin säädettyä työpöytää myös niin, että seisten työskentely onnistuisi, mutta yliliikkuvat nivelet tekevät sopivan työasennon löytämisestä tuskaa. Joka tapauksessa, työni on siis yksinäistä. Oman osansa yksinäisyyden tunteisiin tuovat myös kaukana ystävistä asuminen sekä nykypaikkakunnan sosiaalisten piirien kapeus. Toisaalta sisäinen introverttini haluaakin usein jämähtää kotiin sen sijaan, että olisi koko ajan menossa.

Yksinäisyys on siis todella kaksijakoinen juttu. Voiko yksin olemisesta nauttiessa puhua varsinaisesti yksinäisyydestä? Monesti yksinäisyyteen liitetään voimakkaan negatiivisia mielikuvia: puhutaan kiusatuista, yksinäisistä vanhuksista, syrjäytyneistä… ja sitten toisaalta on myös niitä, jotka nauttivat yksin olemisesta. Minä kuulun jälkimmäisiin. En vain jaksa olla aina menossa, sillä vaikka olenkin osittain varsin sosiaalinen tyyppi, sosiaalinen kiintiöni tulee toisaalta hyvinkin nopeasti täyteen. Erityisesti silloin, jos olen viettänyt pidempiä aikoja lähinnä kotona miehen ja koiran kanssa, väsyn nopeasti seurassa. Lopulta alan jopa ahdistua toivoen vain pääseväni pois omiin oloihini. Tällöin uppoudun omiin ajatuksiini. Ei minua silloin mikään vaivaa, haluan vain olla ihmisten parissa ja silti omissa oloissani.

En vain jaksa olla aina menossa, sillä vaikka olenkin osittain varsin sosiaalinen tyyppi, sosiaalinen kiintiöni tulee toisaalta hyvinkin nopeasti täyteen.

Mitä se negatiivinen yksinäisyys sitten on?

Minulle se merkkaa moniakin asioita. Toisaalta koen oloni erityisen yksinäiseksi ja hylätyksi silloin, kun näen kavereiden olevan viettämässä yhdessä aikaa (kirottu some!), eikä minua ole kutsuttu mukaan. Vaikken jaksaisikaan lähteä, kutsutuksi tuleminen on aina ilo. Se kertoo minulle siitä, että minusta välitetään. Silloin, kun näkee muiden viettävän aikaa porukassa, koen vahvasti yksinäisyyden ja hylätyksi tulemisen fiiliksiä. Toisaalta vielä pahempaa yksinäisyyttä on se, kun tuntee seurassa olonsa persona non grataksi, eli ei-toivotuksi henkilöksi. Olen kokenut menneisyydessäni yksinäisyyttä parisuhteessa. Se on ollut ehkä kaikista kauhein kokemani yksinäisyyden laji koskaan: kun tulee kotiin töistä, ja toisesta näkyy vain selkä, kun kokee ettei voi olla oma itsensä, ja kun ei tule kuulluksi eikä ymmärretyksi. Onneksi tämä osa elämääni on mennyttä.

Olen silti kokenut yksinäisen parisuhteen jälkeen myös hetkiä, jolloin olen ollut hyvin yksinäinen ja surullinen isossa kaveriporukassa tai työpaikan illanvietoissa. Olen saattanut jopa vetäytyä kesken illan nieleskelemään kyyneleitä vessan puolelle, kun olo on muuttunut sietämättömäksi. Joskus ei vain löydy puhuttavaa kaikkien kanssa, ja se on ihan fine. Silti ulkopuolisuuden ja negatiivisen yksinäisyyden tunne seurassa ollessa on inhottava. Sellaisina hetkinä toivoisi olevansa mieluummin vaikka kotona itkemässä sitä, ettei koskaan kutsuta minnekään, ja puhelinluettelossakin on vain vanhempien numerot, jos niitäkään.

Silti ulkopuolisuuden ja negatiivisen yksinäisyyden tunne seurassa ollessa on inhottava. Sellaisina hetkinä toivoisi olevansa mieluummin vaikka kotona itkemässä sitä, ettei koskaan kutsuta minnekään, ja puhelinluettelossakin on vain vanhempien numerot, jos niitäkään.

Kuinka te ajattelette yksinäisyydestä? Oletteko omavalintaisesti yksinäisiä susia, jotain siltä väliltä, vai oletteko joutuneet kokemaan negatiivisia yksinäisyyden hetkiä? Haastan joka tapauksessa jokaisen teistä ottamaan yhteyttä johonkin ystävään tai tuttuun, jonka tiedätte olevan yksinäinen. Lähettäkää kortti, kirje, soittakaa tai pyytäkää kahville, ihan mitä vain. Kysykää, pääsisittekö vapaaehtoisena piristämään jotakin yksinäistä vanhusta, tai voisitteko olla aikuinen kaveri yksinäiselle lapselle? Minä ainakin aion lähteä tähän mukaan, seuratkaa perässä!

 

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s