Bloggaus, Köökkifilosofiaa

Kateus

Envy3.jpg

Myönnän olevani kateellisuuteen taipuvainen ihminen. Etenkin näin yli 30-vuotiaana tuntuu joskus siltä, että muut oman ikäiset ihmiset ovat saavuttaneet elämässään vaikka mitä: on hyvä ura, avioliitto, oma koti, on menestystä, rahaa ja vaikutusvaltaa. Olen erityisen kateellinen niille, jotka ovat hyviä kirjoittajia, bloggaavat ja pystyvät elättämään itsensä kirjoittamalla. Tiedostan, ettei näistä asioista ole mitään syytä olla kateellinen, mutta minkäpä sitä itselleen mahtaa. Tämänkin ominaisuuden kanssa yritän tehdä päivittäin töitä. Hei, minullahan on asiat vallan hyvin! Minulla on harrastus joka antaa paljon. On katto pään päällä. Minulla on puoliso, jonka kanssa olemme menossa naimisiin, ja kaiken kukkuraksi elämäämme sulostuttaa mitä ihanin pieni koira. Miksi siis tunnen kateuden tunteita? Ei se voi johtua vain suomalaisesta perusluonteesta. Mistä sitten? Omasta perusluonteesta? Siitä, että moni unelma on valunut viemäristä alas? Sen kun tietäisi.

img_20180125_1744001328837903.jpg

Tänään kirjoittelin fiiliksiä ylös sekä bujoon että planneriin. Viikko itsessään on ollut varsin tapahtumaköyhä lukuun ottamatta sitä, että tapasin eilen hyvää ystävääni, jota perehdytin myös omien työtehtävien tekemiseen. Kyllä, luitte aivan oikein. Olen alentanut itseni pystyäkseni keskittymään pääsykokeisiin ja olemaan stressaamatta niin pajon. Perehdytystehtävien ohessa kävimme toki läpi myös muita kuulumisia, ja oli todella ilahduttavaa nähdä itselle tärkeää ihmistä pitkästä aikaa kunnolla, eli noin kokonaisen työpäivän ajan. Joskus tuntuu siltä, että minussa on oikeasti jotain vikaa senkin vuoksi, ettei kalenterini todellakaan täyty menoista, vaan bujosta ja plannerista on pikemminkin muotoutunut omien ajatusten kaatopaikka niin hyvässä kuin pahassakin.

Luulen kateuden tunteiden kumpuavan itsestäni jo varhaislapsuudesta saakka. Olen sekä itse vertaillut itseäni muihin, että kokenut vertailua opettajien kuin jopa omien vanhempienkin puolelta. Annan sen vuoksi helposti periksi asioissa, joissa olisin hyväkin, kuten vaikkapa pianonsoitossa, lauluharrastuksessa, kirjoittamisessa… ja suorastaan ihmettelen sitä, etten ole vielä haudannut planneria ja bujoa syvälle maan uumeniin. Blogin suhteen olen sen sijaan ollut usein kahden vaiheilla: kannattaako edes kirjoittaa? Joku muu tekisi tämänkin varmasti vielä paremmin kuin minä.

Blogin suhteen olen sen sijaan ollut usein kahden vaiheilla: kannattaako edes kirjoittaa? Joku muu tekisi tämänkin varmasti vielä paremmin kuin minä.

Viimeksi psykologin vastaanotolla istuessani sain kuitenkin ahaa-elämyksen. Keskustelimme paljon tunteista ja niiden kanssa tasapainoilusta. Kuinka elää tunteen kanssa niin, ettei se hallitse elämää, ja silti sen tunnistaa ja tunnustaa? Vihoviimeinen asia, jonka voisin itse tehdä, olisi jäädä hautomaan huonoja tuntemuksia sisälle. Tunnustan siis, te kaikki kanssabloggaajat, että olen pirun kateellinen teille hyvästä ja loogisesta sisällöstä, sadoista seuraajista ja maineesta ja kunniasta. Samalla luen omia blogipostauksia kriittisesti ja haluaisin heivata tämän bittiavaruuteen. Noin, nyt se on sanottu. Kun olen tunnistanut ja tunnustanut tämän tunteen, voin alkaa sen sijaan miettiä, miksi EN bloggaisi. Rakastan kirjoittamista, ja kirjoittamaan oppii kirjoittamalla. Minulla on useimmiten asiaa, joka oikeasti liittyy blogin teemoihin, ja olen ehkä ollut jopa inspiraationa joillekin. Siispä: turpa kiinni, huono itsetunto! Minähän jatkan bloggaamista.

img_20180125_1745331724820193.jpg

Lisäksi sain tänään vihdoin toteutettua edellisessäkin postauksessa mainitsemani, Kalenterimanian blogista saamani inspiksen päiväkirjan pitämiseen plannerissa. Kirjoittelin päivän tuntemuksia ja tapahtumia ylös, ja siitä tuli heti parempi olo. Tajusin välittömästi omankin päivän jääneen plussan puolelle kaikista huonommuuden tunteista huolimatta. Vapaapäivänä on mukava kölliä pitkään peiton alla, nautiskella kahvia, rapsutella koiraa ja jutella puolison kanssa niin tulevista häistä kuin muustakin tulevaisuudesta. Joskus on kiva kirjoitella pitkää tajunnanvirtaa, mutta toisaalta on kiva löytää myös ytimekkäästi kirjoitettuja ajatuksia kultakin päivältä. Se auttaa myös itsereflektiossa: miksi tunsin näin? Onko olo edelleen samanlainen? Kuinka voisin kehittää itseäni lisää sellaiseksi ihmiseksi, jollainen oikeasti haluan olla?

Joskus on kiva kirjoitella pitkää tajunnanvirtaa, mutta toisaalta on kiva löytää myös ytimekkäästi kirjoitettuja ajatuksia kultakin päivältä. Se auttaa myös itsereflektiossa: miksi tunsin näin? Onko olo edelleen samanlainen? Kuinka voisin kehittää itseäni lisää sellaiseksi ihmiseksi, jollainen oikeasti haluan olla?

Onko teillä kokemuksia kateudesta tai itsenne vertailusta toisiin? Jos on, kuinka olette päässeet niistä tunteista yli? Toivoisin kokemuksia ja kommentteja aiheesta, mutta hyvässä hengessä. Tässä blogissa siis on nollatoleranssi kaikenlaiseen ilkeilyyn, nettikiusaamiseen ja ala-arvoiseen kommentointiin niin minua, kuin kanssalukijoita ja -kommentoijia kohtaan. Kiitos kaunis, ja kiitos myös aiemmista, ihanista kommenteista. Ne lämmittävät aina sydäntä. ❤

5 thoughts on “Kateus”

  1. Oi kyllä on tuttua! Varsinkin näin yli kolmekymppisenä alkaa tajuta kuinka paljon minua nuorempia menestyneitä ihmisiä on. Jostain syystä yllätyn suuresti siitä, jos joku julkisuuden ihana henkilö on minua nuorempi. Mietin siinä sitten että miten tuo nyt on jo kerennyt tuolleen menestyä! (Olen jatkuvasti häkeltynyt siitä että Lady Gaga on minua nuorempi.) Nuo nyt on sellaisia isomman skaalan kateuksia. Myös se nakertaa jos ihminen, joka on kaikinpuolin kamala, menestyy. Ihmettelen että missä karma ja on se kumma ettei minulla ole kaikkia niitä ihania asioita mitä tuolla on.
    Jotenkin koen kuitenkin että kateuteni on ensisijaisesti omaa huonommuudentunnetta, ajatusta siitä että minä olen huono koska en ole kyennyt tuohon ja tähän ja sitä kautta katkeruutta omaa itseä kohtaan. Ajatus, että vastoinkäymisistä ja elämän heittelemisistä huolimatta olisi pitänyt tehdä kaikki täydellisesti.

    Liked by 2 people

    1. Tämä, niin tämä. Minullakin nämä tunteet kumpuavat nimenomaan siitä huonommuudentunteesta, ja siitä pitäisi opetella pääsemään eroon ja pohtia, kuinka voisi valjastaa enemmän voimavaroja saavuttaakseen edes yhden tärkeän unelman.

      Liked by 1 person

  2. Kateus on rasittavaa. Minä “sairastuin” siihen itse vasta yli 30 vuotiaana ensimmäisen kerran. Minua se ei vienyt eteenpäin vaan ainoastaan vei värit elämästä. Kerran kun siihen “sairastuin” niin nyt se tulee herkemmin uudestaankuudestaankin. Mutta yritän hallita sitä, koska minusta se on turhin tunne ikinä.

    Liked by 1 person

    1. Se on totta. Minullakin kateus on aina aikaisemmin vienyt kaiken värin elämästä, mutta nyt olen päättänyt valjastaa sen eteenpäin vieväksi voimavaraksi.

      Like

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s