Bloggaus, BuJo, Köökkifilosofiaa, Mielenterveys

“Siinä väsynyt ei jaksa enää aloittaa alusta”

img_20180119_0828591960624004.jpg

Otsikko sai inspiraationsa kristillisen, vuonna 2015 lopettaneen ja sittemmin jälleen uutta materiaalia työstävän Sotahuudon lyriikoista. Yllättäen tämä bändi on hevimetallia, kuten lähes kaikki muukin musiikki, jota kuuntelen. Mutta asiaan. Viime aikoina on ollut jotenkin todella väsynyt olo. Hyvä, että saan päivän työt tehtyä, kun silmäluomet jo lurpsuvat kiinni, ja painun päiväunille. Pian herään iho hikisen nahkeana painajaisiin, joissa mieheni on jättänyt minut, ja ystäväni huutavat minulle, kuinka olen arvoton. Ne unet eivät ole kivoja, mutta tiedän alitajunnan käsittelevän nyt suunnilleen koko elämääni. Olen aikaisemminkin kirjoitellut täällä mielenterveydestä ja sen ylläpidosta, sekä ennaltaehkäisevistä asioista, mutta vasta nyt huomaan, kuinka toipuminen todellakin on prosessi. Kaikki ei ole hetkessä valmista, ei, vaikka lääkitys ja hoitosuhde olisivat kohdillaan ja elämä tasaisen mallikasta, sellaista, jossa viihdyn. Mikä on vaikuttanut viime viikon lähes täyteen blogihiljaisuuteen ja siihen, ettei oikein bujoilu, plannerointi, saati sitten pääsykoeluvutkaan, ole tahtoneet ottaa tuulta alleen?

Olen varmasti maininnut jo aikaisemmissa kirjoituksissa olleeni koko elämäni ajan masennukseen taipuvainen. Sitä eivät suinkaan helpottaneet vaikeat kokemukset koulussa, tai etenkin jo edesmenneen äitini samankaltainen pessimismi, kuin minkä itse perin häneltä. Samalla vaadin itseltäni todella paljon, ja nyttemmin diagnoosilistassani onkin maininta “piirteitä vaativasta persoonallisuudesta”. En vaadi muilta kylläkään läheskään samanlaisia suorituksia kuin itseltäni, mutta jollen onnistu ylittämään itse rimaa, luovutan. Näin kävi jo peruskoulussa: olin toivottoman huono käsitöissä ja liikunnassa, joten menin sieltä missä aita on matalin. Yliopistolla koin olevani huonompi kuin muut, ja samalla koin muutenkin jotakin perustavanlaatuista eksistentiaalista kriisiä. Kärsin unettomuudesta ja tarkoituksettomuuden tunteista, ja sain nukahtamisen avuksi mirtatsapiinia. En suosittele kenellekään. Painoni nousi montakymmentä kiloa, ja laihduttaessani hupsahdinkin täydellisyyttä tavoitellessani anoreksiaan.

Yliopistolla koin olevani huonompi kuin muut, ja samalla koin muutenkin jotakin perustavanlaatuista eksistentiaalista kriisiä.

Anoreksian kumppanina oli vaikea masennus. Uskoin, etten koskaan tulisi toipumaan tai olemaan onnellinen. Joka tapauksessa, pikkuhiljaa toivuttuani, syömishäiriöpiirteiset ajatukset ovat kuitenkin aina silloin tällöin nousseet pintaan. Silloin, kun tuntuu ettei elämää voi itse muuten hallita, olen jotenkin ajatellut, että syömisiä voi. Muistan, kuinka pitelin heinäkuussa 2010 sylissäni pientä, mustatukkaista, maailman kauneinta mutta niin elotonta tytärtä sylissäni. Harjasin hänen hiuksiaan, ja itkin räkä valuen. Mietin, voinko koskaan selvitä siitä. Selvisin jotenkin, mutta pahempaa oli tulossa. Äiti sairastui syöpään. Keväällä 2014 aloin olla siinä kunnossa, että läheisenikin huomauttelivat painostani, huolestuneina tietysti. Tajusin jollain tavoin silloin itsekin, etten ole kunnossa, mutta äidin sairaus ja koko muu elämä tuntuivat silloin hallitsemattomilta.

Nyt, tammikuussa 2018, tajuan olevani toipilas paitsi viime vuoden raskaista kokemuksista, myös pidemmältä aikaväliltä. Masennukseni on jotenkuten hoidossa, mutta uupumus ei ole vieläkään. Työstän jatkuvasti ahdistuspiikkien ilmaantuessa niiden syitä koettaen löytää keinoja purkaa ne (luojan kiitos minulla on bujoilu ja plannerointi, sekä ihana Kalenterimania!), ja töiden jälkeen tavoitellessani tietysti parasta mahdollista suoritetta, olen väsynyt. Samanaikaisesti jopa kesken työpäivän tai mukavan hetken ystävän kanssa mieleeni saattaa tulla flashback vaikeista ja traumaattisista kokemuksista, sanoista, joita silloin on sanottu.
“Sykettä ei valitettavasti löydy. Merkkaa sinne papereihin kohtukuolema.”
“Valitettavasti hoidoilla ei ole nyt ollut mitään vastetta, ja nämä metastaasit tuntuvat jo ihon läpi. Tässä tilanteessa on parasta lopettaa taudin hidastamiseen tähtäävät hoidot, ja siirtyä oireenmukaiseen hoitoon.”
“Kyllä siellä vatsan TT-kuvassa on graavi suolitukos, valitettavasti näyttää siltä, ettet ole pääsemässä ylihuomenna äitisi hautajaisiin.”
“Isäsi vietiin ambulanssilla sairaalaan…”
Ja näitähän on monia muita. Jälkeenpäin pohdin ihan todella, että on ihme, kun olen tässä juuri nyt.

Samanaikaisesti jopa kesken työpäivän tai mukavan hetken ystävän kanssa mieleeni saattaa tulla flashback vaikeista ja traumaattisista kokemuksista, sanoista, joita silloin on sanottu.
“Sykettä ei valitettavasti löydy. Merkkaa sinne papereihin kohtukuolema.”
“Valitettavasti hoidoilla ei ole nyt ollut mitään vastetta, ja nämä metastaasit tuntuvat jo ihon läpi. Tässä tilanteessa on parasta lopettaa taudin hidastamiseen tähtäävät hoidot, ja siirtyä oireenmukaiseen hoitoon.”

On tietysti hyvä ottaa itseään niskasta kiinni ja koettaa pitää kiinni ihan niistä normaaleista arkirutiineista, mutta jokainen ihminen ilman alan koulutustakin ymmärtänee, kuinka tällaiset (ja monet muut tapahtumat, joita en tahdo kirjoittaa nyt auki) vaikuttavat mielenterveyteen erityisesti silloin, kun apua ei saa, tai se on hyvin pintapuolista. Lopulta ihminen uupuu. Viimesyksyisen totaaliromahduksen jälkeen ymmärrän vasta nyt olevani vieläkin toipilas. Ei tällaisista asioista toivuta hetkessä, varsinkaan silloin, kun käsiteltävää on niin paljon. Tiedän toki, etten ole ainoa ihminen tässä maailmassa, joka on kokenut raskaita asioita. En todellakaan ainakaan voi nostaa itseäni jalustalle siitä, että olen vahva. Päinvastoin, tunnen itseni heikoksi.

Edellä kuvatut tapahtumat yhdistettynä omaan perfektionismiin luovat siis myös osaltaan tunteita siitä, etten minä ole hyvä. Ajatuksissani käydään usein tällaista mantraa: “Olen tyhmä, kun pidän blogia bujoilusta. Muut ovat bujoilussakin parempia, eivätkä neuvoni kelpaisi edes vasta puhumaan oppineille taaperoille. Olen huono bloggaaja, en osaa kirjoittaa yhtä hyvin kuin joku toinen. Miksi minäkin kuvittelen, että kukaan voisi tästä kiinnostua, saati pitää minusta ihmisenä, kun olen vain tällainen…” Nämä ajatukset ovat raskaita kantaa, ja kun ne iskevät päälle, on vaikea päästä niistä heti irti. Huono itsetuntokaan ei korjaannu hetkessä. Ja kun ajattelen edellä kuvatulla tavalla, on vaikea saada myöskään mitään blogissa itsestään irti, kun miettii mitä voin ja mitä en voi kirjoittaa.

Huono itsetuntokaan ei korjaannu hetkessä. Ja kun ajattelen edellä kuvatulla tavalla, on vaikea saada myöskään mitään blogissa itsestään irti, kun miettii mitä voin ja mitä en voi kirjoittaa.

Joka tapauksessa tämä teksti oli hyvin raskas kirjoittaa. Toivon tämän avaavan myös teille lukijoille satunnaisia blogihiljaisuuksia. Se ei tarkoita, että olisin unohtanut teidät, vaan se tarkoittaa sitä, että olen ottanut aikaa itselleni ja koetan jankuttaa, ettei minun tarvitsekaan aina jaksaa, ja että olen ihan hyvä, vaikka blogini ei olisi edes suosittu. Toivon, että tämä tekstini antaisi edes jollakin tavoin myös vertaistukea niille, jotka kipuilevat samankaltaisten asioiden kanssa. Ja hei, olen sentään hieman tuunannut bujoa! Tein jälleen uuden bujo hackin, tällä kertaa plannergoodiesien mukana tulleesta dashboard-kortista. Sen taakse voi ihan hyvin kirjoitella vaikka kauppalistan, jos siltä tuntuu. Onneksi tänään on energiaa hieman enemmän kuin aiemmin – lähden jopa ystäväni kanssa kirjastoon opiskelemaan! Mukavaa viikonloppua teille lukijoille, toivon saavani itsestäni piakkoin irti muutakin kuin tällaista vuodatusta. Bujo hack-kortin teksti muuten on yksi asioista ja lauseista, jotka antavat minulle voimaa. 🙂

img_20180119_082615295833021.jpg

5 thoughts on ““Siinä väsynyt ei jaksa enää aloittaa alusta””

  1. Kiitos ihanan avoimesta ja rohkeasta kirjoituksesta!
    Itse en edes harrasta bujoilua, mutta sinun blogiasi on mukava seurata. Kiinnostavaa asiaa ja varsinkin nuo jaksamisongelmiin ja mielenterveyteen liittyvät jutut ovat hyvin samastuttavia. Mukava että uskallat kirjoittaa niistäkin.

    Hyvää viikon jatkoa ja intoa bujoiluun!

    Liked by 1 person

  2. Niin kovin tuttua.
    Minulla tuli romahdus noin vuosi sitten, enkä ole vielä edes toisella jalallani. Pitäisi uskoa, että joskus vielä seison molemmilla, mutta vaikeaa se on. Olen vasta alkutaipaleella (ja olen ollut tällä tiellä jo vähintäänkin ikuisuuden!!!), ja välillä sen ajatteleminen turhauttaa niin, että tekisi mieli lyödä hanskat tiskiin.
    Ja luonnollisesti ajattelen, että “eihän minulle ole edes tapahtunut mitään sellaista, että minulla olisi oikeus olla näin masentunut”…

    Yhteisen harrastuksen kautta löysin tieni tänne, mielenkiintoista tutustua 🙂

    SE yksi kanssamaanikko 😉

    Liked by 1 person

    1. Kiitos Henna kommentistasi. Paljon on koettu, ja osin sen vuoksi aloitin myös bujoilun saadakseni koko elämää selkeämmäksi. Samalla tästä tuli rakas harrastus. Kuitenkin vasta nyt ymmärrän, että tämäkin on vain työkalu itsensä kehittämiseen ja toipumisen edistämiseen.

      Like

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

Connecting to %s