Varo! Merkit! Varomerkit, osa 1

EleanorBrown

Sairastaminen ja sairastuminen ovat aina elämän pysäyttäviä asioita, olipa sairaus sitten diabetes, astma, syöpä, tai jokin mielenterveyden häiriö. Minä olen aina ollut masennukseen taipuvainen ihminen, ja niin oli sittemmin syöpään menehtynyt äitikin. Masennuksen kanssa kamppailua edesauttoivat ulkopuolisuuden tunteinen kokeminen peruskoulu- ja lukioiässä, sekä myöhemmät vaikeat elämänkokemukset. Olen aina ajatellut olevani vain patalaiska, ja jollain lailla huonompi ihminen kuin muut. Nyt, kun olen saanut itse oikeanlaista hoitoa ja olen matkalla toipumiseen, sekä aiemmissa opinnoissa myös tutustunut tiskin toisella puolella olemiseen, päätin jakaa lukijoideni kanssa vinkkejä omasta ja läheisten hyvinvoinnista huolehtimiseen. Vertaistuki on äärimmäisen tärkeä osa silloin, kun toipuu vaikkapa vakavasta masennuksesta, tai opettelee elämään traumaperäisen stressihäiriön kanssa.

Sairaanhoitajaopinnoissa käytimme PBL- eli Problem Based Learning -metodia. Mitä tämä käytännössä tarkoittaa? Sitä, että teoriatiedon lisäksi meille annettiin aihepiiriin kuuluvista tapauksista potilasesimerkki, jonka ongelmia lähdimme ratkomaan. Esimerkki saattoi olla vaikkapa seuraavanlainen.

Minna on 30-vuotias lakimies. Hänen työpäivänsä ovat venyneet pitkiksi, ja viime aikoina, ehkä noin kuukauden ajan, mieliala on tuntunut matalammalta. Töihin keskittyminen on vienyt aikaa parisuhteelta, ja töissä ollessaan Minnasta tuntuu, ettei hän saa mitään aikaiseksi. Deadlinen lähestyessä Minna alkaa yhtäkkiä itkeä, ja hänet ohjataan työterveyslääkärin vastaanotolle. Minna saa masennus- ja työuupumusdiagnoosit, sekä sairauslomaa. Minnan tilanne kuitenkin huononee, eikä hän lopulta pääse edes sängystä ylös. Lopulta itsetuhoisten ajatusten vuoksi hän pääsee psykiatriselle suljetulle osastolle, muttei oikein tahdo hyväksyä olevansa sairas, sillä erityisesti Minnan lapsuudenperhe ja oma aviopuoliso halveksivat masennuksesta kärsiviä ihmisiä, ja ovat sitä mieltä, että sairastuminen on näiden omaa syytä. Minnalle määrätään lääkitys, joita kohtaan tämä on skeptinen, eikä tahdo uskoa niiden helpottavan oloa. Minnan lähipiiri edesauttaa tämän hoitokielteisyyttä, ja hän toivoisi pääsevänsä sairaalasta nopeasti pois, sillä ei tahdo myöskään leimautua työnantajan silmissä mielenterveydeltään järkkyneeksi.

Sairaanhoitajana sinulla on mahdollisuus antaa psykoedukaatiota. Kuinka toimisit Minnan hoitokielteisyyden edessä? Entä kuinka toimisit Minnan lähipiirin kanssa?

Tällaisia esimerkin kaltaisia tapauksia on useita, jopa tuhansia, Suomessakin. Mielenterveyden häiriöt kärsivät edelleen voimakkaasta stigmasta, jota vastaan itse koetan taistella. Ei ole minun syyni, että sairastuin. Samoin kuin diabeetikot opettelevat pistämään sekä pitkävaikutteista että ateriainsuliinia, laskemaan hiilihydraattimääriä, tunnistamaan liian korkean ja matalan verensokerin, myös masennuspotilaat joutuvat opettelemaan elämistä sairautensa kanssa. Jotkut toipuvat kokonaan masennuksesta, ja toiset taas joutuvat opettelemaan elämistä kroonistuneen sairautensa kanssa niin, että ennaltaehkäisy ja varhainen reagointi oireisiin ovat hallussa. Aiemmassa postauksessa käsittelin vireystilan muutoksia toipumisen tiellä olemisen näkökulmasta. Tässä postauksessa keskityn varomerkkeihin, ja seuraavassa tekstissä kirjoitan sekä ennaltaehkäisystä että varhaisesta toiminnasta.

img_20171116_0751491649550506.jpg

Tein siis bujooni osion kauniille mielelle, eli toisin sanoen mielenterveydelle ja sen hoitamiselle. Alun perin tein toisenlaisen version, mutta koin, ettei se ole tarpeeksi kattava. Itse jaan varomerkit ulkoisiin ja sisäisiin. Tämä tarkoittaa sitä, että ulkoiset ovat myös läheisten tai työtoverien nähtävissä, ja sisäiset ovat sellaisia asioita, jotka halutaan mieluiten pitää sisällä. Läheisille on tärkeää huomata, mikäli jokin asia muuttuu todella paljon. Ensiarvoisen tärkeää on, että sekä kuntoutuja itse ja tämän lähipiiri tietävät sairaudesta, sekä osaavat myös panna merkille asioita, jotka vaativat reagointia. Koska, kuten jo aikaisemmin mainitsin, mielenterveyden horjumiseen ja johonkin mielialahäiriöön sairastumiseen liittyy edelleen paljon tabuja, sairastuneen voi olla todella vaikea puhua oireistaan muille. Lisääntynyt unen tarve voidaan helposti leimata laiskuudeksi, ja lamaannuttava aloitekyvyttömyys näyttäytyy muille monesti itseään niskasta kiinni ottamisen aiheena.

Lisääntynyt unen tarve voidaan helposti leimata laiskuudeksi, ja lamaannuttava aloitekyvyttömyys näyttäytyy muille monesti itseään niskasta kiinni ottamisen aiheena.

Psykoedukaatio, eli sekä sairastuneen että tämän omaisten opastaminen siihen, kuinka oppia elämään sairauden kanssa, on avainasemassa akuuttitilanteen rauhoituttua. Toinen yhtä tärkeä asia, jota mielestäni pitäisi olla jopa enemmänkin psykiatrian osastoilla, on oiretiedostus. Mitä se tarkoittaa? Sitä, että kun esimerkiksi syvin masennus alkaa olla selätetty, akuutti maniavaihe on takana tai vaikkapa psykoosista on selvitty, lähdetään joko kahdenkeskeisissä terapiakeskusteluissa tai ryhmätoiminnassa tunnistamaan oireita ja pohtimaan, kuinka niitä voi ennakoida ja tunnistaa varhain. Sen vuoksi pidin tärkeänä omassakin bujossa oiretiedostusosiota: huomatessani varomerkkejä on helpompi myös hakea apua ja tunnustaa, että nyt ei vain selviä yksin, vaan tarvitsee oikeasti apua.

Varomerkit ovat niitä punaisia valoja, joiden ilmetessä on pakko pysähtyä. Ulkoisissa varomerkeissä voivat olla seuraavat asiat, jotka myös lähipiiri huomaa:

  • Vuorokausirytmin muutokset
  • Aikaansaamattomuus
  • Entisten harrastusten jääminen tauolle
  • Apaattisuus
  • Normaalia vireämpi olotila
  • Unettomuus/tavallista suurempi unisuus
  • Äreys, itkuisuus
  • Ruokahalun muutokset

Sisäisten varomerkkien kohdalla taas on oltava itse valppaampi. Tällöin on tärkeää tuntea itsensä, oma persoonansa sekä oman sairauden kulku. Yksikään saman diagnoosikoodin alle kuuluva sairaus ei ole samanlainen. Toisilla masentuneilla unen tarve lisääntyy, toisilla vähenee. Toiset pakenevat tuhoisiin tekoihin, kuten vaikkapa liikaan alkoholin käyttöön, ja toiset taas lakkaavat tekemästä mitään. On eri syitä, miksi hoidon piiriin joko hakeudutaan itse tai päädytään jonkun läheisen viemänä. Tärkeintä on kuitenkin se, että sairastunut ymmärtää itse oman tilanteensa, ja tahtoo toipua sekä myös tulla sinuiksi itsensä kanssa sairauden toteamisen ja hoitoon pääsemisen jälkeen. Ehkä tärkein toipumisen tien alku on se, että ymmärtää olevansa edelleen sama ihminen sairauden takana: kyvykäs, hyvä, hieno ihminen, joka vain on väliaikaisesti rikki. Sairaus ei ole koko ihminen, vaikka se voi akuutissa tilanteessa tuntua siltä. Sairastuminen ei ole häpeä, se on vain sairaus, jota voidaan hoitaa. Kaikissa kroonisissa sairauksissa hoitoon sitoutuminen on tärkeää tasapainon ylläpitämiseksi, mutta F-koodidiagnoosien kanssa se voi olla vaikeaa, mikäli hoitohenkilökunta tai muut ihmiset eivät ymmärrä asiakasta, tai asiakas saa negatiivisia viestejä lähipiiristä sairautta koskien.

Ehkä tärkein toipumisen tien alku on se, että ymmärtää olevansa edelleen sama ihminen sairauden takana: kyvykäs, hyvä, hieno ihminen, joka vain on väliaikaisesti rikki. Sairaus ei ole koko ihminen, vaikka se voi akuutissa tilanteessa tuntua siltä. Sairastuminen ei ole häpeä, se on vain sairaus, jota voidaan hoitaa.

Varomerkit ovat ensiaskel sairauden hallintaan. Seuraavassa osassa käsittelen sekä ennaltaehkäiseviä toimia, että myös akuutin vaiheen toimintaa, ja viimeisessä mielenterveysteeman postauksessa pohdin läheisten toimintaa, kun sairaus akutisoituu. Saako sairastunut apua, ja mistä sitä saa?

One thought on “Varo! Merkit! Varomerkit, osa 1

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

w

Connecting to %s