Bloggaus, BuJo, Köökkifilosofiaa, Media, Välineet

Melkein julkkis – mitä mieltä sisäinen ääneni oli?

Tämä teksti sisältää ajoin hyvinkin henkilökohtaista pohdintaa. Siksi pyydänkin lukijoilta erityistä sensitiivisyyttä kommentointiin, sillä sanoilla on voima, vaikka aina väitetäänkin, ettei haukkuva koira pure. Sosiaalipornoa, parisuhdetunnustuksia tai muutakaan tästä tekstistä ei löydy, mutta pohdinnat häpeän ja huonommuuden tunteista lienevät monelle muullekin tuttuja, ja sen vuoksi menen pintaa syvemmälle henkilökohtaisesta elämästä kertoessani.

Oli melkoinen shokki sunnuntaina kesken aamukahvin kuulla avomiehen suusta lause: “Siellä se teikäläisen pärstä nyt komeilee lehdessä!” Paikalliseen sanomalehteemme on lähetetty useampikin juttutoive bujoilusta. Itsekin laitoin toiveen, sillä bujoilu on tullut Suomeen jäädäkseen. Muun muassa Kirjamessuilla Helsingissä bujoilutarvikeosastoilla oli ollut vilkasta, ja suuremmissa suomalaisissa kaupungeissa bujoiluun tarvittavia tarvikkeita, kuten erilaisia muistikirjoja, tarroja, washiteippejä, kyniä… oikeastaan mitä vain, mitä bujoiluun voi käyttää kynän ja muistivihon lisäksi, löytyy monista eri kaupoista. Nettikaupoista näitä löytyy vielä lisää, ja valinnanvaraa on. Siksipä päädyin itsekin laittamaan toiveen, ja olin yllättynyt saatuani vastauksen. Pikkujouluaika alkaa olla käsillä, ja bujoilutarvikkeethan ovat mitä mainioin pikkujoululahja (siis tarrat, washiteipit…) Joululahjalistojakin tehdään jo nyt. Niinpä minä päädyin haastateltavaksi, ja oli mukavaa kertoa jutusta, joka on monellakin tapaa muuttanut elämääni.

23456561_1989634337983272_4671014864197913425_o

Ja siinä se nyt, my moment of fame… or shame?  Olin melkein yllättynyt, kun juttu vei kokonaisen aukeaman, ja kun juttu ilmestyi aikaisemmin, kuin olin alun perin käsittänyt. Niinpä meinasinkin tukehtua kahviini, sillä en olisi odottanut silmät sikkurassa sitä, että jutusta olisi otettu jo valokuva Facebookin bujoiluryhmään. Haastattelun antaminen oli sangen terapeuttinen kokemus, sillä olen kärsinyt tietynlaisista häpeän ja itsensä moittimisen tunteista niin kauan, kuin jaksan muistaa. (Ja tästä saankin aasinsillan Kimmo Takasen kirjaan Tunne lukkosi, kunhan saan sen luettua itse kokonaan, mutta jo nyt se on herättänyt oivalluksia, ja välillä kipeitäkin tunteita.)

Haastattelun antaminen oli sangen terapeuttinen kokemus, sillä olen kärsinyt tietynlaisista häpeän ja itsensä moittimisen tunteista niin kauan, kuin jaksan muistaa.

Nyt, kun juttu ilmestyi, eikä sitä voi enää perua, joudun myös tutkailemaan omia tuntemuksiani: onko päällimmäinen tunteeni ilo ja onnistumisen tunne, vai häpeänkö minusta otettua valokuvaa? Tunnenko oloni iloiseksi saadessani kertoa bujoilusta oman paikkakuntani mitalla, vai puhuuko sisäinen ääneni ilkeästi minulle? “Sinä olet vain huomionhakuinen huomioh***a, jonka on ihan pakko päästä huomion keskipisteeseen hinnalla millä hyvänsä! Siksihän sinä kirjoitat blogiakin, eikö niin?” Oma sisäinen ääni on usein se, joka osaa satuttaa pahimmin, mutta jostainhan ne mallit on opittu.

Pohdin myös kauan, uskaltaisinko ikinä kertoa esimerkiksi isälleni lehtijutusta. Miten hän reagoisi? Kokisiko hän myötähäpeää siksi, että olen mennyt nolaamaan itseni? Olisiko hän iloinen? Entä, jos laittaisin asiasta hehkutusta sosiaaliseen mediaan? Saisinko vastaani kakkamyrskyn? Joutuisinko kulkemaan kaduilla vastedes paperipussi päässä, ja joutuisiko puolisoni häpeämään silmät päästään? Ennen kaikkea: miksi sisäinen ääneni puhuu minulle näin? Moni muu olisi ylpeä ja onnellinen sen jälkeen, kun juttu on ilmestynyt, ja saa levittää itselleen tärkeän jutun tai harrastuksen ilosanomaa. Sen sijaan minun sisäinen ääneni on kuin koulukiusaaja, joka osaa kaivaa kaikkein haavoittavimmat sanat, joilla tietää loukkaavansa ja painavansa matalaksi, hiljaiseksi sivustakatsojaksi.

Sen sijaan minun sisäinen ääneni on kuin koulukiusaaja, joka osaa kaivaa kaikkein haavoittavimmat sanat, joilla tietää loukkaavansa ja painavansa matalaksi, hiljaiseksi sivustakatsojaksi.

sdr

Kirjan lukeminen on ollut rankkaa. Se on nostanut pintaan tunteita ja kokemuksia, jotka olisin mieluusti haudannut jonnekin syvälle sisälle. Silti tiedän, että juuri nyt ja tässä on oikea aika tarttua kirjaan, kaiken henkisen myllerryksen jälkeen, jota olen käynyt kuluneen vuoden aikana läpi. Tiesin myös, ettei pelkkä lukeminen riitä, vaan muistiinpanoille tulee olemaan tarvetta. Ja vaikka kirjan lukeminen on ollut raskasta, ja nostanut välillä jopa palan tunteen kurkkuun, se on myös synnyttänyt oivalluksia: ai, tällaisia siis todella ovat tunnelukkoni! Hei, tämä tekstihän on kuin suoraan minun ajatuksistani, suustani ja mielestäni. Näinhän minulle on lapsuudessa sanottu, ja sen vuoksi ajattelen näin!

En pilaa Lukunurkka-tekstiä tai lukukokemusta enemmillä lainauksilla, mutta kirjan tarkoituksena on nimenomaan oppia ymmärtämään tunnelukkojaan – tunnelukot ovat kirjan mukaan oikeastaan tyydyttymättömiä tarpeita, ja mitä vähemmän niitä tarpeita tunteiden taustalla kuuntelemme, sen voimakkaammiksi tunnelukkojen aktivoituminen tulee. Oli hieno oivallus myös ymmärtää, etteivät tunnelukot sinänsä ole mielenterveyden häiriöitä, vaan jokaisella on tunnelukkoja, skeemoja eli malleja, joiden mukaan olemme oppineet toimimaan, kun olemme jääneet vaille jonkin emotionaalisen perustarpeen tyydyttymistä.

Nyt ymmärrän täydellisesti, minkä vuoksi ystäväni silloin pari vuotta sitten suositteli kirjaa minulle, ja jopa lainasi sen. Tunne lukkosi on kirja, joka oikeastaan jokaisen pitäisi lukea, jos tahtoo ymmärtää paremmin itseään. Silloin en vielä ollut valmis kohtaamaan itseäni ja tunnelukkojani, mutta nyt aika on kypsä. Nyt myös ymmärrän, että tunteet ja ajatukset myös lehtijutusta ovat juuri tunnelukkojen puheita – häpeä, itsensä mitätöinti, ruma puhe itselle… ja mitä näitä nyt on. Lehtijuttuun pääsyhän on hieno asia, kun saa kertoa intohimostaan. Blogin kirjoittaminen on myös hieno juttu, sillä sen kautta voin toivottavasti auttaa ihmisiä tajuamaan, etteivät he ole yksin tunteidensa kanssa. Olen koko ajan matkalla eheämpää minää, sitä, joka puhuu itselleen kauniimmin ja realistisemmin, ja uskon tämän kirjan olevan yksi niistä välineistä.

Lehtijuttuun pääsyhän on hieno asia, kun saa kertoa intohimostaan. Blogin kirjoittaminen on myös hieno juttu, sillä sen kautta voin toivottavasti auttaa ihmisiä tajuamaan, etteivät he ole yksin tunteidensa kanssa.

Ja jottei tämän blogitekstin lukeminen olisi liian raskasta (hienoa silti, jos jaksoit lukea tähän saakka!), niin kevennyksenä tulee hieman materiaa. Perjantaina postilaatikossa nimittäin odottivat sangen ihanat Tombow’n Dual Brush -sivellinkärkitussit pastellin sävyissä. Ah, näillä on niin ihana kirjoittaa otsikoita ja väliotsikoita! Ja tuplatekstauskin näyttää kauniilta! Näitä kerta kaikkiaan on saatava lisää, joten rakas joulupukki, en ehkä ole ollut tarpeeksi kiltti, mutta vuosi 2017 on ollut niin karsea, että toivoisin lisää Tombow’ta. 😉

23405753_1988979764715396_8087807477836964512_o

 

 

 

3 thoughts on “Melkein julkkis – mitä mieltä sisäinen ääneni oli?”

  1. Luin kyseisen lehtiartikkelin vieraillessani vanhempien luona Ylä-Savossa ja innostuin oitis bujoilusta. Oli pakko googlettaa mistä on kyse ja kotiin palattuani piti päästä kirja-, kynä- ja tarraostoksille. Ja tottakai olen inspiroituneena seurannut tätä blogia – ei siis syytä noloiluun, teet hienoa jälkeä.

    Like

    1. Oi, kiitos Kaisa sanoistasi. Bujoilu on hieno homma ja soisin tämän innostuksen leviävän enemmänkin Ylä-Savossa. 🙂 Antoisia bujoiluhetkiä, ja kiva kun olet seuraillut blogia. Jatkossa tulen varmasti keskittymään enemmän pääsykoebujoiluun ja pänttäykseen sen avulla.

      Like

  2. Minä oon ainakin kiitollinen että sain alunperin lukea bujosta sanomalehdestä, koska ilman sitä lehtijuttua en todennäköisesti olisi aloittanut tätä ihanaa harrastusta ja mahtavaa projektia elämässäni. Todennäköisesti susta tehty juttu aiheuttaa jollekin toiselle tällaisen sysäyksen, joten ole ylpeä itsestäsi! Hieno juttu, että tieto leviää ja jos jonkun mielestä on noloa tehdä jotain tällaista vapaa-ajallaan niin ihan sama. Niin ja itsestä otetut kuvat on aina omasta mielestä jokseenkin kauheita, tiedän tunteen kun musta on hiljattain otettu aika monta kuvaa erään julkisen organisaation nettisivuille. 🙂

    Like

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out /  Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out /  Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out /  Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out /  Change )

w

Connecting to %s