Terveisiä taivaaseen

Toisinaan minun tekisi mieli keksiä aikakone, ja matkustaa vaikka kymmenen tai 15 vuotta ajassa taaksepäin ojentamaan ja neuvomaan nuorempaa itseäni. Kirjeitä ei tule nykyajan digiyhteiskunnassa juurikaan läheteltyä, vaikka oikeasti niiden kirjoittaminen on terapeuttista. Varsinkin silloin, kun on menettänyt itselleen läheisen ja tärkeän ihmisen, kirje voi olla keino paitsi käsitellä surua ja menetystä, myös tapa pitää läheinen jollain tavalla mukana elämässä, ja erityisesti ajatuksissa ja sydämessä.

Varsinkin silloin, kun on menettänyt itselleen läheisen ja tärkeän ihmisen, kirje voi olla keino paitsi käsitellä surua ja menetystä, myös tapa pitää läheinen jollain tavalla mukana elämässä, ja erityisesti ajatuksissa ja sydämessä.

Omat toistaiseksi suurimmat aikuisiällä koetut menetykset ovat kohtukuolema vuonna 2010 raskausviikolla 35+, sekä äidin menehtyminen syöpään kesällä 2014. Toiseen ei voinut valmistautua ollenkaan, ja äidinkin menetys tuli tavallaan yllätyksenä, vaikka siihen olikin alkanut varautua jo diagnoosivaiheessa. Kun sitten äiti lopulta menehtyi, tuntui kuin elämään ja puhelimen yhteystietoihin olisi jäänyt musta aukko. En jaksa edes muistaa, montako kertaa säpsähdin isän luona kyläillessä tyhjää kotia, sitä, josta olennainen ihminen puuttui. Useammin kuin kerran ajattelin myös soittaa äidille, jos jotain erityistä oli tapahtunut. Ei kukaan olisi puhelimeen vastannut.

Tuli ylennystä, työ oli hektistä, elämä rullasi uomiaan, ja yritin jotenkin sopeutua ajatukseen siitä, ettei minulla ollut enää äitiä. Lopulta nöyrryin menemään työterveyshuoltoon kevät-talvella 2016, ja siellä tovin itkettyäni lääkäri sanoi: “Mitäpä jos kirjoittaisit äidille, ei mihinkään tiedostoon, vaan käsin, ihan oikean kirjeen?” Sanat jäivät toipumisen edetessä mieleen kytemään, ja unohtuivatkin muuton ja muun alle.

“Mitäpä jos kirjoittaisit äidille, ei mihinkään tiedostoon, vaan käsin, ihan oikean kirjeen?” Sanat jäivät toipumisen edetessä mieleen kytemään, ja unohtuivatkin muuton ja muun alle.

Nyt, syksyn 2017 kääntyessä talveksi, ja minun ollessani toipumassa vakavammasta masennusjaksosta, työterveyslääkärin sanat tulivat uudelleen mieleen. Oikeastaan vasta bujoilun aloittamisen myötä aloin pohtia, kuinka voisin hyödyntää äidille ja lapselleni kirjoittamista osana BuJoa, vai olisiko se ihan typerä ajatus? Joka tapauksessa lähdin luonnostelemaan ajatusta.

22790670_10155305217958192_52582114_o

Sinänsähän Bullet Journalin alkuperäinen idea on varsin yksinkertainen, ja ohutkin vihko riittäisi. Kuitenkin keuhkokuumeen pahimman vaiheen aikana tuli ei-niin-kovin yllättäen äitiä ikävä, ja pohdin, voisinko kuitenkin uskaltaa sijoittaa oman BuJoni osaksi kirjeitä äidille, tyttärelle ja mikseipä vaikka nuoremmalle itsellenikin? Niin, miksipä ei? Bullet Journal on henkilökohtainen, eikä sen merkintöjä jaeta tai repostella nettipalstoilla. Jaettavista kuvista on rajattu hyvin tarkkaan pois kaikki, minkä ei halua joutuvan vääriin käsiin.

Bullet Journal on henkilökohtainen, eikä sen merkintöjä jaeta tai repostella nettipalstoilla. Jaettavista kuvista on rajattu hyvin tarkkaan pois kaikki, minkä ei halua joutuvan vääriin käsiin.

Kirjoitin siis kirjeen äidille.

Ja uskokaa tai älkää, mutta jollakin tavalla se toi äidin lähemmäs, sydämeen ja muistoihin. Sanoittaessani ikävää ja ajatuksia paperille ihan vanhanaikaisella metodilla tuntui, kuin osa harteilla kantamistani raskaista taakoista olisi keventynyt. Kukin totta kai uskoo mihin tahtoo, mutta minä uskon äidin seuraavan elämääni Sieltä Jostakin, ja olevan mukana sekä iloissa että suruissa, joita elämä mukanaan tuo. Voin siis suositella hyvin lämpimästi kirjeen kirjoittamista osana luopumis-, suru- ja ikävointiprosessia. Ajatusten purkaminen paperille juuri sellaisina kuin ne tulevat, auttaa selvittämään omia tuntemuksia, ja samalla tuo mieleen muistoja läheisestä, jota ikävöi.

Seuraavassa postauksessa mennään taas hieman pinnallisempiin asioihin, nimittäin siihen, kuinka sisäisen kaaoksen alkaessa talttua myös kodin ulkoinen kaaos saadaan taltutettua. Se, jos mikä, vaatii tahtoa, tekemistä jahkailun sijaan, ja mitä siitä saa palkinnoksi? Seuraava teksti paljastaa sen.

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s