Jokainen lemmikin – erityisesti koiran – omistaja varmasti tietää sen tunteen, kun oma karvaturri käpertyy kylkeen kiinni tai kömpii syliin, etsii paremman asennon, rentoutuu ja nukahtaa niille sijoilleen?
Minäkin tiedän.
Olen aina, ihan pikkutytöstä saakka, halunnut oman koiran, mutta syystä tai toisesta sellaista ei perheeseemme koskaan tullut. Keskityin lapsuuden kesinä lällyttämään enon ja tämän vaimon koiria, ja tottahan nyt olisin ollut silittelemässä joka ikistä karvakuonoa, joka vastaan osui. Aikuisiällä nykyiseen työpaikkaan sain kollegan, jolla on kaksi Romaniasta Rescueyhdistys Kulkurit ry:n kautta adoptoitua koiraa. (Tutustumishetkellä näitä karvakuonoja tosin oli vasta yksi.) Tutustuimme, ystävystyimme, ja lopulta meistä tuli monen mutkan kautta perhettä. Koko tuntemisemme ajan rakas siskopuoleni on tavalla tai toisella yllyttänyt minua, ja sittemmin myös avomiestäni, adoptoimaan oman koiran.
Koko tuntemisemme ajan rakas siskopuoleni on tavalla tai toisella yllyttänyt minua, ja sittemmin myös avomiestäni, adoptoimaan oman koiran.
Joulukuussa 2016 aloimme tutkailla avomiehen kanssa eri rescueyhdistysten nettisivuja, ja silmiimme osui sieltä pieni, mustanruskea terrierimix Benji, joka oli jo kotihoidossa Suomessa. Niinpä otimme yhteyttä Kyproskoirat ry:hyn, ja kotiselvityslomakkeen täytön sekä kahden puhelinhaastattelun jälkeen saimme tietää, että meistä tulisi Benjin omat ihmiset. Voi sitä riemua! Tunnetta voisi kuvailla melkein samanlaiseksi, kuin jos olisi toivonut vauvaa ja olisi juuri tehnyt positiivisen raskaustestin. Kiljuinkin avomiehelle puhelimessa: “Meille tulee vauva!”
Ja niin meille sitten muutti 31.12.2016 Benji, pieni, 5-vuotias terrierimix, joka oli viettänyt elämästään kaksi vuotta Aradippoun tarhalla. Alku oli todella raskasta aikaa. Benji kärsi pelkoaggreista, ja turvauduimme yhdistyksen kautta kouluttajan apuun. Vähitellen alkuongelmat oli selätetty, ja Benji alkoi sietää ja pitää parhaana kaverina myös miestäni. Hän oli aluksi todella ottanut minut turvahenkilökseen, ja siispä vahti ja varjeli minua myös mieheltäni.
Nyt, kymmenen kuukautta myöhemmin, Benji on todellakin sopeutunut meille, luottaa, on innokas töheltäjä, koohottaja, herkkuorientoitunut, syliä rakastava, leikkisä ja ihana terrierimix, jolla on uskomaton vahti- ja metsästysvietti. Olen jo jonkin aikaa kypsytellyt mielessäni ideaa, joka alkoi muotoutua kunnolla mielessäni, kun raskaana oleva kaverini alkoi tehdä vauvalleen omaa kirjaa itse – bujo-tyyliin tietysti. Niinpä minäkin otin kynän käteen, ja aloin luonnostella.
Runoilin hetken inspiraatiossa etusivuhahmotelmaan, joten jos joku ei osaa tulkata käsialaani, niin:
Pieni, mustanruskea surusilmä, häkin kalterien läpi katsoi, odotti. Kaksi vuotta, ihanko suotta on omaa kotia pitänyt odottaa?
Lentokentällä, uudet ihmiset, jännittävät. Häntä koipien välissä – vähä vähältä rohkaistuen. Toivo nousi – nytkö on pienellä terrieriellä peti ja koti oma? Vaan sitten: autoon, uuteen paikkaan veivät. Jättivät. Monta sataa kilometriä, minne joutuu pieni ruskeasilmä, luppakorva?
Kuukausia myöhemmin lämmin pieni tuhisee [oman ihmisen] vieressä. Luottaa. Häntä heiluu, ja siinä, omien ihmisten vierellä, siinä on loppuelämän koti.
Runo by Anna (c) 22.10.2017
Seuraavan aukeaman ideana on koota Benjin tarinaa ihan alusta saakka, laittaa vihkoon kuvia tarhallaoloajalta, ensi hetkistä kotihoidossa, uudessa kodissa, ja siitä, kuinka kuvistakin näkee, kuinka onnellinen pieni hauva meillä asuu, ja kuinka tämä pieni on myös painanut tassunjälkensä sydämiimme pysyvästi.
Pieni Benji, rakastamme sinua aina. Olet parasta, mitä pienessä perheessäämme voi olla, ja sinua varten haluamme myös oman journalin tehdä.
Oletteko te muut ajatelleet tai miettineet oman petjournalin tekemistä?
